Arkeologia 1914 vuoden Suomessa

2020-luvun arkeologi, joka ilmestyy 1914 luvun kaivauksille, saattaisi löytää sieltä paljon tuttua. Seula, merkityt ruudut, ehkä kaivauksista riippuen vaaituskoje ja kamera. Peruskaivausmenetelmiltään 1910-luvun arkeologia oli parhaimmillaan melko lähellä moderneja standardeja. “Puutteita” sen sijaan löytyy tyypillisesti hyvin niukasta ja ylimalkaisesta dokumentoinnissa, sekä tietenkin puutteellisessa käsityksessä siitä esihistoriasta, jota ollaan kaivauksilla paljastamassa.

Arkeologia Suomessa oli 1800-luvun puolivälistä lähtien muuttunut jatkuvasti ammattimaisemmaksi, ja 1910-luvulla Suomessa oli pieni, mutta vakiintunut arkeologien ammattikunta, joka toimi pitkälti Muinaistoimikunnan (nykyinen Museovirasto) ja Valtion historiallisen museon (nykyinen Kansallismuseo) puitteissa. Suomessa oli valtionarkeologi (ikääntyvä JR Aspelin), mutta ei professuuria yhdessäkään yliopistossa, eikä yhdellä poikkeuksella varsinaisesti opetusta arkeologian oppiaineessa (Ailio opetti dosenttina Helsingissä 1910-1913).

Arkeologia miellettiin suomalaiseksi “kansallismieliseksi” oppiaineeksi, joten pysyvän arkeologian professuurin perustamista vastustettiin etenkin 1800-luvun loppupuolella yliopiston yhteydessä toimivan ruotsinkielisen sivistyneistön toimesta. Arkeologian oppiaineesta kuitenkin voitiin (erikoisluvalla) valmistua, ja julkaistiin väitöskirjoja, lähinnä mestari-kisällijärjestelmällä; esimerkiksi historian opiskelija saattoi päätyä arkeologiksi hakeutumalla vanhemman tieteenharjoittajan oppiin.

Arkeologia nähtiin tyypillisesti kansatieteen tai historian lähitieteenä tai jopa osana historian oppiainetta. Joillain arkeologeilla (etenkin Ailiolla ja Europaeus/Äyräpäällä) oli taustaa geologiasta, mutta yleisesti ottaen luonnontieteellisten menetelmien ja teorioiden käyttö oli vähäistä. Yleisellä tasolla ymmärrettiin, että maa oli noussut kivikauden jälkeen, mutta varsinainen rannansiirtymiin perustuva asutuspaikkojen ja -vaiheiden ajoittaminen kehitettiin vasta 1920-luvulla – radiohiiliajoitus ja muut luonnontieteelliset ajoitus- ja analyysimenetelmät taas tulivat suomalaiseen arkeologiaan vasta reilusti toisen maailmansodan jälkeen.

1910-luvulla ei ollut mitään tapaa absoluuttisesti ajoittaa löytöjä tai löytöpaikkoja, ja asutuskerrosten ja löytöjen ajoittaminen perustui suhteellisiin menetelmiin, ennen kaikkea esinetypologioihin. Vallitsevan teorian mukaan kulttuurien ja sen esineiden kehitys eteni tiettyjen vaiheiden kautta, ja vertaamalla esinettä jo tunnettuihin esinesarjoihin voitiin päätellä oliko se vanhempi vai uudempi kuin nämä aiemmat löydöt.

Kivikauden arkeologia oli Suomessa 1910-luvulla vielä pitkälti terra incognita, ja siihen mennessä kaivaukset olivat keskittyneet enemmän pronssi- ja rautakausiin. Ailion saksankielinen väitöskirja vuodelta 1909 oli kuitenkin eräänlainen vedenjakaja – se oli ensimmäinen systemaattinen katsaus suomen kivikautisiin asuinpaikkoihin, ja siinä myös hahmoteltiin kivikautisen asutuksen vaiheita ja joitain “kulttuureita” (Suomusjärven esi-keraaminen/mesoliittinen kulttuuri, neoliittinen kampakeraaminen kulttuuri, ja sitä seurannut ns. vasarakirves-/sotakirves-/nuorakeraaminen kulttuuri).

Arkeologit ja heidän teoriansa

Aspelin oli jo 1800-luvulla M.A. Castrénin (virheelliseksi osoittautuneiden) teorioiden nojalla esittänyt, että Suomi olisi rautakaudella asutettu idästä, Altain vuorilta mongolinkielisten kansojen toimesta. Tämä teoria ei ole enää kurantti; vaihtoehtoisen selityksen tarjosi Alfred Hackmann, jonka mukaan asutus olisi levinnyt Suomeen Baltiasta ensimmäisinä vuosisatoina JKR. Yhteistä näille teorioille on käsitys siitä, että suomen kivikautisen ja nykyisen väestön välillä ei ole minkäänlaista jatkumoa, vaan että ennen rautakautta olisi ollut jonkinlainen “asutustyhjiö”, johon uudisasukkaat ovat saapuneet.

Ailio on vuoden 1909 väitöskirjassaan esittänyt päinvastaisen, mullistavan näkemyksen nimenomaan kivikautisen arkeologian perusteella: Suomessa on ollut asutusta jatkuvasti mesoliittisista ajoista lähtien. Toisin sanoen varhaiset suomalaisten esi-isät tulivat maahan kauan ennen rauta- tai pronssikautta, eivätkä koskaan sieltä lähteneet. Tämä toisaalta indikoi, että tutkimalla kivikautisia asuinpaikkoja voidaan selvittää jotain myös varhaisista kantasuomalaisista ja heidän vaiheistaan.

Joitain merkittäviä Suomessa vaikuttavia arkeologeja

JR Aspelin (1842): Valtionarkeologi, Suomen arkeologian grand old man. Oli Helsingissä ylimääräisenä arkeologian professorina 1870-1880 luvuilla.

Hjalmar Appelgren-Kivalo (1853): Muinaistieteellisen toimikunnan konservaattori. Ensimmäisiä arkeologeja, joka kaivoi systemaattisesti suomalaisia kivikautisia muinaisjäännöksiä

Alfred Hackmann (1864): Valtion historiallisen museon ylimääräinen amanuenssi. Ruotsinkielistä aatelistoa

Julius Ailio (1872): Valtion historiallisen museon ylimääräinen amanuenssi. Suomen kivikautisen arkeologian uranuurtaja. Sosiaalidemokraatti, aktiivinen politiikassa

Sakari Pälsi (1882): Tehnyt kaivauksia museolle. Tutkimusmatkailija, kivikauden arkeologi, innokas valokuvaaja. Ailion oppilas

AM Tallgren (1885): Erityisesti pronssikauden ja varhaisen rautakauden tutkija

Joitain merkittäviä viime vuosien suomalaisia kivikautisia kaivauksia/löytöpaikkoja:

Uskela: Tunnettu ns. Uskelan keramiikasta, eräänlaisesta myöhäisen kampakeramiikan tyylistä (varsinainen kampakeramiikan jaeottelu/systematisointi tehtiin tosin vasta 1920-luvulla). Mm. Tallgren oli kaivamassa Uskelassa vuonna 1913

Antrea: Vuonna 1913 löytyi ojaa ruopatessa muinainen kalaverkko, ja muita poikkeuksellisen hyvin säilyneitä esineitä, ml. luuta ja puuta. Tästä kohteesta kohistaan, mutta sitä ei ole vielä kaivettu (kaivaukset loppukesästä 1914)

Suomusjärvi: On antanut nimensä suomalaiselle esikeraamiselle, ns. mesoliittiselle kulttuurille. Vanhimpia siihen mennessä löytyneitä asuinpaikkoja. Mm. Tallgren on tehnyt kaivauksia alueella 1906

Kaukolan Riukjärvi ja Piiskunsalmi: Kivikautisia asuinpaikkoja Karjalan kannaksella, Sakari Pälsin viimeaikaisia kaivauksia

Jomalan Jettböle Ahvenanmaalla: Vasarakirveskulttuurin asuinpaikka. Erityisen tunnettu siitä, että sieltä löytyi Suomen ainoa kivikautinen luuranko. Kaivaukset vuonna 1911.

Kiukaisten Uotinmäki: Myöhäinen kivikautinen asuinpaikka, jota on ollut kaivamassa mm. Ailio ja Pälsi vuonna 1910. Antanut nimensä ns. “Kiukaisten kulttuurille”